RSS

Pirkka Parhaat Cidre Brut

WP_20160827_001

Val De Rance, Ranska. Kuiva omenasiideri, 4.5%. Pullo, 0.33l.

Nyt liikutaan taas noin niinkuin periaatteessa altaan matalammassa päässä kartellikauppaketjun halpismerkin alkoholijuoman merkeissä. Vaan nyt on jopa vähän syytä olettaa että Pirkan siideri ei olekaan laadultaan niin halpaa kuin mielleyhtymät antaisivat odottaa, tämä siideri kun ihan oikeasti on Ranskassa tehty – ja omenamehusta, ei lantraten omenaviiniä! Vaan toisaalta, mistäpä sitä tietää millaista sekundakamaa ranskan hopetossat ovat Keskolle lähettäneet… kohtahan se selviää.

Siidereille tyypillisesti vaahdoton Pirkka on väriltään nätin meripihkainen ja kalpeahkon pronssinen. Värissä on sitä määrittelemätöntä jotain, mikä antaa olemukselle syvyyttä. Siideri on kirkas ja keskiasteisesti poreileva, ei ylen hapokas. Toimii.

Tuoksusta tulee toffeeomena ja omenapiirakka mieleen. Kovin ”brut”, kuiva, tuoksu ei ole, vaan tuoksussa on kosolti muttei silti ylilyödysti sokeria. Tuoksu ei myöskään ole lainkaan esanssinen, vaan mukavan aidon oloinen. Raikas, lämmin tuoksu saa veden herahtamaan kielelle, eli voinee surutta sanoa onnistuneeksi!

Suutuntuma on reilusti hapokkaampi kuin ulkoinen olemus, ja samaa linjaa jatkaen myös reilusti kuivempi kuin tuoksu. Maun peruspiirre on aavistuksen vahainen, kirpeähkö aito omenaisuus jota reunustaa pieni kanelisuus. Ja eihän tämä olisi ranskalaissiideri jos ei sitä makeuttakin löytyisi: kuivuuden alla on kyllä sokeria tuntuvasti, ja se kerrostuu hampaisiin niin että Ummikot istuvat tässä kuuntelemassa kun ne sulavat. Tämä vaikka siiderissä ei todellakaan ole liikaa sokeria, vain 2.4g per 10oml siideriä. Siiderin maku ei ole täysin tasapainossa, se nojaa hiukan liian vahvasti happamuuteen päin, mutta kyllä tämä peittoaa ylivoimaisesti suurimman osan maitokauppasiidereistä, muutamaa brittisiideripoikkeusta lukuun ottamatta. Runko kärsii yksioikoisuudesta ja sen tuomasta lievästä tylsyydestä, pieni monimuotoisuus rungossa ei olisi pahasta.

Pirkan Cidre Brut on melko positiivinen tapaus, vaikka ranskalaissiiderinä se ei suinkaan ole kärkikastia. On hienoa, että Kesko on tuonut maanlaajuiseen jakeluun omalla merkillään oikean aidon siiderin – ehkäpä siideribuumi tosiaan on nurkan takana, kuten eräät ovat ounastelleet? Kyllä tätä kelpaa toistekin juoda.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Hecla Iron Ale

WP_20160826_006

Brooklyn Brewery, Yhdysvallat. Tumma ale, 3.4%. Pullo, 0.33l.

Ajatelkaas – tieto siitä, että tätä olutta ilmestyy ruokakauppoihin kantautui Ummikoille Vantaan Sanomien kautta! Tuo populistisen persulaisten pääkirjoitusten riivaama paikallislehti on yllättävän hyvin kartalla mitä tulee oluisiin, mikä on yllättävän ohella hauska homma. Yleensä vähintään semihyvään yltänyt Brooklyn on panimona sellainen, että kun uusi tuote ilmestyy kauppaan, pitää se testata, vaikka varsinaisia täysosumia panimolta ei toistaiseksi ole tullut vastaan.

Hecla, joka on saanut nimensä valimosta joka aikoinaan toimi samoissa tiloissa joissa Brooklyn nykyään valmistaa oluensa, on tyyliltään ”session dark ale”, eli toisin sanoen kevyt tumma. Ummikot arvuuttelevat näin ennen maistamista että onko kyseessä ale-vastine esim. tummille ja kevyille tsekkilagereille vai köykäinen porterinkaltainen… ensiksimainittu voi olla ihan hyvä, jälkimmäinen ei niinkään.

Hecla vaahtoaa niukahkosti, ja vähä vaahto katoaa lasista nopeasti liki kokonaan, jättäen vain pientä röpelöä juoman reunoille ja epätasaista, ohutta jäännöstä juoman pinnalle. Väriltään olut on siirappimaisen, hyvin tumman punaruskeaa. Valoa vasten näkyy selkeästi punan sävyjä, ja vaikka tummuus alentaa näkyvyyttä vaikuttaa olut melko kirkkaalta. Kevyen oloinen olut, mutta sitähän Hecla ihan rehellisesti myöntääkin olevansa.

Tuoksu tuo enemmän mieleen lantratun porterin kuin itäeurooppalaisen tumman lagerin. Kevyessä muttei vetisessä tuoksussa on paahdettua mallasta, ohutta salmiakkisuutta ja jauhemaista rakeutta. Melko mitäänsanomaton tuoksu.

Maku on hyvin kevyt, jopa vetiseksi luonnehdittava. Tulee mieleen Velkon tumma johon on lisätty tujaus salmiakkia ja vastapainoksi poistettu kevyistä tsekkitummista usein löytyvää, tanakkuutta antavaa makeutta. Heclan maku alkaa ihan passelisti kevyellä tummuudella, mutta loppuu kuin seinään jo rungossa: ensin käypä jos nyt ei varsinaisen lupaava kevyen suolainen paahteisuus muuttuu taskulämpimäksi ja väljähtyneeksi, ja vielä rungon aikana maku häviää kokonaan jättäen jälkeen vain tunteen että suu on täynnä sylkeä. Jälkimausta on turha puhuakaan, lähinnä etäistä, nimetöntä tahmaisuutta jää hetkeksi kitalakeen.

Hecla on ikävä kyllä hyvin lähellä pohjanoteerausta. Kevyt, vetinen ja mauton Hecla ei ole ”session dark ale”, vaan ihan vaan erittäin köykäinen mukatumma olut. Ei jatkoon. Harmi sinänsä, sillä Brooklynin tyylikäs etiketti on saanut Heclan pullossa harvinaisen tyylikkäät värit.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 26/08/2016 Kategoria/t: Arviot, Uncategorized

 

Avainsanat: , ,

Smog Rocket

WP_20160820_007

Beavertown Brewery, Englanti. Savuporter, 5.4%. Tölkki, 0.33l.

Viron tuliaisia vieläkin, majavacityn savusumuraketti tarttui mukaan laivan myymälästä. Tämä olut on Ummikoille entuudestaan tuttu, ja edelliskerralla se todettiin todella hyväksi – silloin tosin oli jo alla varmaankin pitkälle kolmattakymmenettä olutta, mikä saattoi vaikuttaa asiaan. Ehkä. Ummikoiden tieteellisen tarkat makuaistit, jotka on kalibroitu tarkasti ja varmasti juuri oluiden maisteluun, eivät nimittäin ihan vähästä sekaisin mene. Toisin kuin päät.

Tyylilleen uskollisesti yönmusta Smog Rocket kaatuu hienolla kuvalla varustetusta tölkistä mukavan reilusti vaahdoten tummahkoa vaahtoa, jonka sävy tuo mieleen cappucinomoussen. Heti kaadon jälkeen vaahtokukka on usean sentin paksuinen, mutta kutistuu nopeasti muutaman millin paksuiseksi ja epätasaiseksi pysyväiseksi kerrokseksi.

Tuoksu on tumma, tuhti ja napakka. Se todellakin tuoksuu savusumulta, oikein kunnon savunkyllästämältä hernerokkasumulta. Savua, karrellepalaneisuutta, lämmintä autonkumia, vahvaa tummapaahtokahvia, ripaus mausteisuutta ja kevyitä colamaisia, tervaisia sävyjä. Oikein mukava joskin aavistuksen päällekäyvä tuoksu.

Suutuntuma on melko kevyt, eikä olut ole maultaan lainkaan niin tuhti kuin tuoksu. Savuisuus taipuu enemmän makeaan kuin paahtuneeseen tai palaneeseen päin, ja etenkin rungon vaihtuessa jälkimakuun tulee tuntuva makeuden piikki maussa. Smog Rocket ei myöskään maultaan ole yhtä tumman paahtunut kuin tuoksu; sen sijaan se tasapainottelee melko hyvin tahmean tervaisen makeuden ja aisoissa pysyvän paahtuneen tummuuden välillä. Hiukan valjun suutuntuman takia Smog Rocketista saa parin ensimmäisen kulauksen aikana sellaisen fiiliksen, että runko kaipaisi tuhtiutta, mutta nopeasti rungon maut kerrostuvat suuhun sen verran että Smog Rocket paljastuukin olevan juuri passelin tuhti sellaiseksi kevyemmän puoleiseksi savuporteriksi: tämän oluttyylin saralla Smog Rocket on nimittäin sitä helpoiten lähestyttävintä päätä. Pääosin Smog Rocket onkin oikein oiva savuporter, vaikka ei miksikään ikihitiksi nouse; rungossa voisi olla vähän lisää monipuolisuutta ja toisaalta jälkimaku voisi olla sekä pidempi että tuntuvampi, mutta kelpaa näinkin.

Aivan niin hyvä kuin muistelimme Smog Rocket ei ole, mutta eivät ne oluenkyllästämät makusensorit ihan väärässä myöskään olleet. Smog Rocket on kuin onkin hyvä savuporter, jos nyt ei kuitenkaan tyylinsä kirkkainta kärkeä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 20/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , , ,

Bedarö Bitter

WP_20160813_001Nynäshamns Ångbryggeri, Ruotsi. Bitter, 4.5%. Pullo, 0.5l.

Ruotsin eläväinen pienpanimoskene on harmillisen aliedustettu etenkin Alkon valikoimissa, eikä ruotsalaisiin pienpanimo-oluisiin ihan joka päivä ravintoloissakaan törmää, ainakaan uusiin tuttavuuksiin. Siksi Ummikot paneutuvat tänään ruotsalaisen Nynäshamns Ångbryggerin bitteriin – ja myös koska bitter on oluttyylien aatelia.

Bedarön ulkonäkö on oikein passeli bitterille. Se kaatuu nätisti vaahdoten pintiin juuri oikean verran, eli niin että vaahto yltää hiukan lasin reunan yli muttei sentään lähde valtoimenaan valumaan kylkeä alas. Valkoinen, kermainen vaahto laskeutuu melko nopeasti tahmean ja hiivaisen oloiseksi, epätasaiseksi kerrokseksi oluen päälle, jättäen myös paksua ja kaunista pitsiä lasin reunoille. Väriltään olut on bitteriksi melko vaalea etenkin valoa vasten, mutta muuten värimaailma on hyvä: kevyen mahonkinen, punertava, pähkinäinen – sanalla sanoen, bittermäinen.

Tuoksu on melko kevyt, mutta siitä löytyy hiukan toffeemaista makeutta, puumaisen humalan katkeroa, kuivaa hiivaisuutta ja kevyttä hedelmäisyyttä. Keveydestään huolimatta tuoksu on oikein oiva, ja toisin kuin esim. monista suomalaisista bittereistä tästä löytyy sekä makeutta että kuivaa katkeroa, eikä vain jälkimmäistä.

Maussa ensimmäinen esiin astuva elementti on kuivan puumainen humalointi, joka ei kuitenkaan ole ylen katkeroista. Sen alta astuu nopeasti esiin makeaa, hiukan karamellimaista hedelmää, jonka ansiosta melko kevyessä rungossa on mukavaa pyöreyttä ja keveydestä huolimatta tarpeeksi täyteläistä makua. Kuten tuoksussakin, osaa Bedarö myös maussa ottaa mukaan aidon brittibitterin molemmat piirteet, toffeemaisen makeuden ja puumaisen kuivuuden. Makeudesta löytyy jopa pieniä viitteittä irlantilaistyyliseen red/ruby aleen, mikä ei ole ikinä huono juttu – siinä toinen kerrassaan mainio oluttyyli! Passelin vahvuisessa jälkimaussa jyllää hiivaisen puumainen humalan kuivuus: sen verran että tekee mieli ottaa seuraava kulaus olutta, muttei niin paljon että suu vallan kuivuisi.

No niin, omaan pesään pissimättä on pakko todeta että Nynäshamnetin Bedarö Bitter on melko yksiselitteisesti parempi kuin yksikään kotimainen bitteri, ja peittoaa myös useamman bitterien kotimaan, Englannin, tavanomaisemman yritelmän – esimerkiksi osan Shepherd Neamen/Whitstable Bayn moninaisista markettibittereistä! Ei tämä mikään ESB tai London Pride ole, mutta ehdottoman tutustumisen arvoinen bitter silti.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 13/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Skøre Elg

WP_20160812_001

Svaneke Bryghus, Tanska. Tumma lager, 5.7%. Pullo, 0.5l.

Svaneken tumma lager Oktober Fest todettiin joku kerta aivan mainioksi tummaksi lageriksi, mutta ikävä kyllä samaisen panimon APA (vai oliko se AIPA?) oli suuri pettymys. Kun Alkoon tuli toista tanskalaispanimon tummaa lageria, ei vaihtoehtoja oikeastaan ollut: testaukseen piti ottaa. Tyylikkäällä, muotoon leikatulla etiketillä varustetut Svaneken pullot erottuvat aina edukseen, ja Skore Elgillä – hullulla hirvellä – on myös harvinaisen tyylikäs värimaailma. Pulloon ulkonäöstä siis pisteet kotiin!

Lasiin tämä tumma ellei peräti musta lager kaatuu mukavasti vaahdoten höttöisen kevyttä vaahtoa, joka nopeasti katoaa liki kokonaan, jättäen ohuen ja epätasaisen pysyväisen kerroksen sekä hiukan pitsiä lasin reunoille. Väriltään olut on hyvin tumma, jopa musta, mutta valoa vasten näkyvä colamaisuus kertoo että kyse ei kuitenkaan ole porterista tai stoutista. Tummaksi lageriksi tuhdin oloinen silti, which is nice.

Jo kaataessa leviää kauniin maitomainen tuoksu, ja lähempää tuoksutellessa sitä ei voi kuin ihailla. Voisi melkein olla joku milk tai sweet stout kyseessä, niin kaunis on maitomaisen makeuden ja paahteisen tummuuden sekoitus Skore Elgissä. Ajatukset menevät myös todella tummien tsekkilagereiden luo. Kerrassaan mahtava tuoksu, josta löytyy sekä kahvin, maidon että paahtuneen maltaan sävyjä oikein toimivassa paketissa.

Eräs ensimmäisistä asioista joihin kiinnittää maussa huomiota on se, että humala tuntuu siinä selvemmin kuin tuoksussa. Poistaessaan makeutta humala tekee oluen mausta ruisleipämäisemmän kuin tuoksusta- melkein kuin Reissumies! Siltikin maitomaista makeuttakin löytyy rungosta, joskin hiukan taustalta, ja kokonaisuus kallistuu enemmän makeuteen kuin karvauteen. Jos jotain pientä napistavaa Skore Elgistä haluaa löytää, niin ei haittaisi jos runko olisi hiukan tuhdimpi, mutta on tämä näinkin oikein oivallinen, hiukan tsekkeihin kallistuva muttei silti välttämättä tyylipuhdas tumma tsekkilager. Toisaalta juuri kritisoimamme keveys tekee Skore Elgistä helposti nautittavan juoman, joka sopii moneen tilanteeseen aina ruokajuomasta seurusteluolueksi. Jälkimaku on ruisleipäinen ja viipyilevä, muttei erityisen vahva.

Hullu hirvi on oikein oivallinen tumma lager, joka on tyylilleen uskollinen: nautittavan muttei ikimuistoista kokemusta tarjoava hyvä muttei elämää isompi olut. Kaikin tavoin suositeltava olut kuitenkin.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 12/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , , ,

Wahtula

WP_20160806_002

Õllenaut Pruulikoda, Viro. Imperial stout, 9.5%. Pullo, 0.33l.

Siitä onkin hetki kun olemme Ollenautin tuotoksia arvioineet. Humala Padrun -IPA oli aikoinaan ihan mieluisa olut, kun taas Suitsu -savuportteri jätti kylmäksi. Katsotaanpas mitä Viron kaljanautit ovat saaneet aikaiseksi vahvan tumman saralla… ainakaan Kochia heikompaa tämä ei oikein voi olla!

Alkaa vakuuttavasti. Wahtula kaatuu lasiin mukavasti vaahdoten, ja paksun kermainen, väriltään mokkainen vaahto on tiheää ja pitkäkestoista, jättäen hitaan haihtumisen jälkeen n. puolen sentin melko tasaisen pysyväisen kerroksen joka on hana-Guinnessmaisen täyteläinen ja, kyllä, kermainen. Lasin sisällön huvetessa Wahtula jättää erinomaisen kaunista pitsiä jälkeensä. Väriltään olut on, noh, musta, ja valoa vasten näkyy vain aavistus tumman punaruskeaa sävyä. Sopivan raskaan oloinen olut ulkoisesti.

Tuoksusta ei voi erehtyä: vahva tumma on kyseesä. Rehevästä tuoksusta löytyy reilun paahtunutta, rakeista makeutta, paksua ja jopa öljymäistä kahvisuutta, ja alkoholia tuomassa tuhtiutta. Syvään haistellessa alta löytyy makean maltaisia, saaristolaisleipäisiä sävyjä. Makean tumma, paahtunut tuoksu on oikein oiva.

Suutuntuma seuraa vaahtoa: ihanan pehmeä, täyteläinen, kuohkea ja kermaisa Wahtula suorastaan hellii suuta. Maku ei sitten oikeastaan helli suuta, mutta se johtuu siitä että sitä on paljon ja se on tuhtia. Voisi kevyesti luulla tätä vieläkin vahvemmaksi olueksi kuin 9.5-volttiseksi, vaikka rungossa alkoholi ei liikaa maistukaan. Sen sijaan äärimmäisen tummapaahteisen kahvin, saaristolaisleivän ja kevyesti makeutetun todella tumman suklaan sävyjä löytyy vaikka muille jakaa. Maku on kyllä samettisen pehmeä ja tasapainoinen, mutta se on silti hyvin tuhti ja raskas. Jälkimaussa tuntuu ripaus alkoholin polttelua, mutta pääosin jälkimainingit ovat samanlaiset kuin olisi juonut äärimmäisen tummaa ja vahvaa kahvia, jota tosin pienoinen makeus lieventää.

Wahtula on varsin mainio imperial stout, ja alle kymmenvolttisena vieläpä tyylinsä edustajana säädyllisen vahvuinen olut. Tuhtiudessa ja maun rehevyydessä Wahtula ei häviä tippaakaan yli kymmenvolttisille lajitovereilleen, ja sekä edustavan näköinen että makuinen Ollenautin imperial stout onkin kerrassaan mainio jälkiruoka- tai nautiskeluolut. 0.33l:n pullosta riittäisi kahdelle, mutta toisaalta Wahtula ei myöskään ole liian massiivinen tai vahva jottei pulloa yksinkin nauttisi. In your face, Koch.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 06/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Koch Porter Eripruul

WP_20160805_003

Kochi Aidad, Viro. Baltic Porter, 7.5%. Pullo, 0.33l.

Kolmas kerta toden sanoo, loihe lausumaan Ummikot kun Kochin Porter Eripruulia kaapista ottivat. Kaksi edellistä – stouteja jotka olivat volteiltaan heikompia kuin tämä porter – olivat molemmat karvaita pettymyksiä, mutta nyt vahvuus rupeaa olemaan kohdillaan joten ehkä tästä löytyisi oikeaa makuakin? (Heh heh, toteaa tulevaisuuden Ummikko)

Lasiin tyylilleen uskollisesti läpinäkymättömän musta olut kaatuu reilusti ja hapokkaasti vaahdoten väriltään kevyen mokkaista vaahtoa, joka haihtuu nopeasti n. sentin paksuiseksi kerrokseksi, joka puolestaan haihtuu pikkuhiljaa melkein kokonaan, jättäen vain ohuenohuen ja epätasaisen pysyväisen kerroksen pinnalle. Lopputulos on kotikaljamaisen oloinen.

Hyvää ei povaa se, että oluen tuoksusta löytyy heti ensinuuhkaisulla samaa tahmeaa makeutta kuin Kochin stoutista ja inkivääristoutista. Tahmaisuus antaa reilulle paahteisuudelle melko inhottavan vivahteen, ikään kuin huono salmiakki, tai pohjaan palanut kahvi jota on yritetty pelastaa parilla ruokalusikallisella siirappia. Silloin kun onnistuu nenällään nappaamaan henkäyksen jossa ei ole makeutta, paljastuu että paahteisuus ei ole ollenkaan kehnompaa, palavan puun tuoksua. Ikävä kyllä melko hennossa ja kevyessä maussa on aivan liikaa jo mainittua ja dumattua makeutta.

Ei tällä kuuta taivaalta noudeta, mutta melko selkeästi kyseessä on paras Kochin kolmikosta. Toki, maku on vieläkin luvattoman ohut ja runko suorastaan kumisee onttouttaan, mutta mausta löytyy kuin löytyykin paahteisuutta, salmiakkia ja jopa vähän jälkimakua. Ikävä kyllä myös sitä inhottavaa yskänlääkemäistä makeutta löytyy, ja alun paahteisuuden jälkeen runko taantuu vetisen makeaan mitäänsanomattomuuteen, joka hiipuu jälkimakuun jossa sokerinen tahmeus lyö kättä ikävän kuivaavuuden sekä alkoholin polttelun kanssa. Kertookin siis pikemminkin muiden Kochin tummien heikkoudesta kuin tämän laadusta, kun silti väitämme kirkkain silmin (vielä tässä vaiheessa iltaa!) että kyseessä on paras Kochin kolmikosta.

Kolmen tumman perusteella Koch on panimo, joka ei ainakaan brittityylin tummia oluita osaa lainkaan tehdä. Ehkäpä ensi Viron visiitillä pitää ostaa muutama muuntyylinen olut Kochilta ja selvittää onko yleistasokin näin vaatimaton. Ikävä kyllä Porter Eripruul on jatkoa sarjalle ”häntäpäätä, kirpunsyömää sellaista”.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 05/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , , ,

 
Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 649 muun seuraajan joukkoon