RSS

Forest Pilsen

wp_20160924_002Cervejaria Amazonia, Brasilia/Englanti. Pilsner, 4.1%. Pullo, 0.33l.

Vaikka olut alkuperältään on Brasiliasta, on tämä Alkosta ostettu Forest Pilsen Iso-Britanniassa lisenssillä valmistettu olut, eli voisi varmaan halkoa hiuksia siitä että onko tässä englantilaisolut vaiko brassiolut. Sanotaan sitten vaikka että on, jotta pääsemme tästä vaivaannuttavan nolosta johdannosta itse oluen kimppuun.

Pilsnerille tyypillisesti Forest Pilsen on ulkonäöltään kirkas, kevyt ja raikas. Sen vähä vaahto katoaa heti kaatovaiheen jälkeen nopeasti kokonaan, ja hapokas olut poreilee selvästi. Olut on kullankeltainen, joskin väriltään ehkä aavistuksen syvempi kuin moni muu pilsneri. Melko tyypillinen lajinsa edustaja, siis.

Tuoksu seuraa pitkälti samoja askelmerkkejä, eli rapsakan raikas, rapea maltaisuus dominoi kuten pilsnereissä on tapana. Mukana on kuitenkin myös pientä hedelmäisyyttä, joka vie ajatuksen meksikolaislagereihin. Hedelmäisyys on aavistuksen pisteliään makeaa, ikään kuin kaktusmehussa. Kevyt ja raikas tuoksu ei ole hassumpi, jos nyt ei mikään ikimuistoinenkaan.

Pilsneriä voinee kutsua tyyliksi, jossa liikkumavaraa ei ylen paljon ole – pilsneriin on paha mennä vaikka tunkemaan tuhat IBU:a ja rehellisin mielin vielä kutsua sitä pilsneriksi. Siten ei liene yllättävää että Forest Pilsen on pääosin hyvin paljon tyypillisen pilsnerin makuinen, mutta siinä on epätavanomaista pehmeyttä ja pilsnerin rapsakkuuden ohella samaa pisteliään makeaa hedelmäisyyttä kuin tuoksussa. Erinomaisen raikas ja kevyt Forest Pilsen on virkistävä ja helposti juotava tapaus, joka ei kenties ole pilsnerklassikon tittelin arvoinen ilmestys, mutta hyvin kelpo tapaus joka tapauksessa. Kevyt jälkimaku on melko lyhyt ja aavistuksen mitäänsanomaton.

Etukäteen mietitytti että kuinkas paljon sitä mainostettua brasilialaista luonnetta oluessa on. No, eihän sitä mitenkään roppakaupalla ole koska pilsner on pilsner, mutta sitä löytyy kyllä etikettiä syvemmältäkin. Forest Pilsenin perusteella brassipilsner on hyvin samantapainen kuin meksikolaislager, mutta pelkän raikkaan virkistävyyden sijasta brassipilsnerissä on myös aitoa makua. Ummikot tykkäävät.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 24/09/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Ayinger Kirtabier

wp_20160923_001

Brauerei Aying, Saksa. Märzen, 5.8%. Pullo, 0.5l.

S’on Oktoberfest ny sanoi mummo kun puskaan sammui. Ainakin Alkoon oli tullut Oktoberfestoluita, ja vaikkei valikoima sen suuremmin inspiroinut olutkaappia täyttämään, löytyi sieltä muutamia ihan mielenkiintoisia tapauksia, joista päällimmäisenä tämä Ayingerin Kirtabier. Ayinger kun ei tähän mennessä ole pettymystä tuottanut, on tyyli ollut sitten mikä tahansa!

Kirtabier on märzeneille tyypillisesti tummahko lager, pronssinen, oranssiin ja punaiseen häivähtävän ruskea väriltään. Vaahtokukka on runsas ja hemmetin nätti, alkuun useiden senttien korkuinen ja kuohkean paksu, ja laskee pikkuhiljaa n. millin paksuiseksi, epätasaiseksi kerrokseksi oluen päälle. Vaahtoa katsellessa tulee oikein vesi kielelle, mutta eipäs mennä asioiden edelle!

Tuoksu on selkeästi lagerin, ja siinä on miellyttävää maltaista hiivaleipämäisyyttä, sekä selkeitä happaman hedelmäisiä tuoksuja jotka tuovat mieleen appelsiinirahkan tms. Hiven kirpeyttäkin tuoksussa on, ja hiivaleipämäisyys yhdistettynä hedelmäisiin sävyihin luovat hentoja mielleyhtymiä bitterien suuntaan. Selkeästi saksalainen tuoksu tämä kuitenkin on, ja varsin miellyttävä sellainen.

Makukin on selkeästi lagerin, mutta laadukkaan sellaisen: kermaisen täyteläinen, suussa kuohkea, pehmeä ja samettinen, maultaan sopivan pyöreä. Tässä on lagerin kuivaa terää, mutta kuohkea kermaisuus taittaa sitä ja päästää käyneen hiivaisen hedelmäiset sävyt esiin. Hiukan vaahtobanaaniakin mausta löytyy, ja etenkin lämmetessä myös ripaus pähkinää. Jälkimaku on hiukan brittihenkisesti puumaisen, hiivaisen kuivaava, ja yllättävänkin pitkä. Lagerille tyypillisesti ei voi puhua mistään klassikko- tai hittimausta, vaan loppujen lopuksi melko yllätyksetön ja perinteinen lagerin maku tämä on. Vaan näinhän lagerin oikeastaan kuuluukin olla, ja tyylissään Kirtabier on vähintään kelvollinen.

Kirtabier jatkaa Ayingerin melko tyylipuhdasta putkea: taas yksi hyvä olut laadukkaalta panimolta. Kyllä sitä bratwurstin, sauerkrautin ja perunaknödelin kanssa huonompaakin juomaa voisi nauttia!

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 23/09/2016 Kategoria/t: Arviot, Uncategorized

 

Avainsanat: , , ,

Iku-Turso

wp_20160916_001

Panimo Hiisi, Suomi. Imperial Stout, 9.0%. Pullo, 0.33l.

Uutta ja vanhaa vieri vieren: arviossa tällä kertaa yleensä hyvää jälkeä tehneen Panimo Hiisin vahva tumma, Iku-Turso. Kahdesta pullosta toinen on vasta vähän aikaa sitten Alkosta noudettu, kun taas toinen on saanut kypsyä jo pitkälle toista vuotta olutkaappimme syövereissä (vanhempi on erää #100, uudemmassa ei mainita). Hieno mahdollisuus myös testata miten olut muuttuu kypsyessään!

Ulkonäöllisesti oluissa ei ole suurta eroa: sekä nuori että vanha Iku-Turso ovat väriltään hyvin tumman mustia, ja vaahtokukka on alkuun usean sentin paksuinen mutta hiipuu hiljalleen epätasaisen ohueksi kerrokseksi oluen pinnalle. Hieman pitsiä esiintyy. Vanhemmassa oluessa on hiukan runsaampi vaahtokukka, mutta se voinee olla ihan sattumaakin vain. Värejä vertaillessa huomaa että vanhemman tummuus on syvempää ja ehdottomampaa.

Tuoksuissa eron jo huomaakin aivan selkeästi: nuoressa on ikään kuin karamellimaisuutta hiukan kalsean paahtuneisuuden päällä. Nuoremman tuoksu on auttamatta liian kevyt ja etäinen, vaikka petraakin hiukan lämmetessään. Vanhempi on nuoremman vastakohta: tuhti, rehevä, lämmin, päällekäyvän tumman maltainen, ylikypsä, alkoholinen, juuri sellainen kuin tuhdin imperial stoutin kuuluu olla. Siinä missä nuoremman tuoksu jättää kylmäksi, on vanhemman tuoksu aivan loistava tyylilleen.

Jos nuoremman tuoksu jättikin kylmäksi, ei maussa ole vikaa: tahmean, siirappisen makea olut on alkoholisen jämäkkää, paksua ja paahtunutta kuten kunnon imperial stoutin kuuluu olla. Alusta asti mahanpohjassa tuntuu vahvalle oluelle ominaista polttelua. Vanhemman variantin suutuntuma on vieläkin paksumpi, ja siinä nousee esiin selkeä havuinen piirre. Iäkkäämmässä Iku-Tursossa on myös barley wineen viittaavia aspekteja, joita nuoremmasta puuttuu. Kuten voisikin olettaa, vanhemmassa maut ovat korostuneempia, mutta suutuntuma on pehmeämpi. Vanhempi on ikään kuin Iku-Turso^2, samaa sarjaa nuoremman kanssa mutta joka tasolla astetta muhkeampi. Sekä nuori että vanha Iku-Turso ovat mallikkaita imperial stouteja, jotka todistavat Hiisin osaamisesta.

Olettaen että reseptiin ei olla tehty suuria muutoksia kahden pullon pullottamisen välissä, antaa tämä maistelusessio oivaa näkökulmaa siihen, miten hyvin ikääntyvä olut muuttuu kypsyessään: siihen tulee rehevyyttä, makuun syvyyttä ja potkua, monipuolisuus korostuu, mutta suutuntuma muuttuu pehmeämmäksi. On aivan täysin makukysymys pitääkö enemmän äidistä vai tyttärestä tai perheen koirasta, eikun siis että pitääkö enemmän hiukan kevyemmästä nuoresta vai pyöristyneestä vanhasta, mutta molempina versioina Iku-Turso on hyvin laadukas ja suositeltava kotimainen imperial stout.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 16/09/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Pirkka Parhaat Cidre Brut

WP_20160827_001

Val De Rance, Ranska. Kuiva omenasiideri, 4.5%. Pullo, 0.33l.

Nyt liikutaan taas noin niinkuin periaatteessa altaan matalammassa päässä kartellikauppaketjun halpismerkin alkoholijuoman merkeissä. Vaan nyt on jopa vähän syytä olettaa että Pirkan siideri ei olekaan laadultaan niin halpaa kuin mielleyhtymät antaisivat odottaa, tämä siideri kun ihan oikeasti on Ranskassa tehty – ja omenamehusta, ei lantraten omenaviiniä! Vaan toisaalta, mistäpä sitä tietää millaista sekundakamaa ranskan hopetossat ovat Keskolle lähettäneet… kohtahan se selviää.

Siidereille tyypillisesti vaahdoton Pirkka on väriltään nätin meripihkainen ja kalpeahkon pronssinen. Värissä on sitä määrittelemätöntä jotain, mikä antaa olemukselle syvyyttä. Siideri on kirkas ja keskiasteisesti poreileva, ei ylen hapokas. Toimii.

Tuoksusta tulee toffeeomena ja omenapiirakka mieleen. Kovin ”brut”, kuiva, tuoksu ei ole, vaan tuoksussa on kosolti muttei silti ylilyödysti sokeria. Tuoksu ei myöskään ole lainkaan esanssinen, vaan mukavan aidon oloinen. Raikas, lämmin tuoksu saa veden herahtamaan kielelle, eli voinee surutta sanoa onnistuneeksi!

Suutuntuma on reilusti hapokkaampi kuin ulkoinen olemus, ja samaa linjaa jatkaen myös reilusti kuivempi kuin tuoksu. Maun peruspiirre on aavistuksen vahainen, kirpeähkö aito omenaisuus jota reunustaa pieni kanelisuus. Ja eihän tämä olisi ranskalaissiideri jos ei sitä makeuttakin löytyisi: kuivuuden alla on kyllä sokeria tuntuvasti, ja se kerrostuu hampaisiin niin että Ummikot istuvat tässä kuuntelemassa kun ne sulavat. Tämä vaikka siiderissä ei todellakaan ole liikaa sokeria, vain 2.4g per 10oml siideriä. Siiderin maku ei ole täysin tasapainossa, se nojaa hiukan liian vahvasti happamuuteen päin, mutta kyllä tämä peittoaa ylivoimaisesti suurimman osan maitokauppasiidereistä, muutamaa brittisiideripoikkeusta lukuun ottamatta. Runko kärsii yksioikoisuudesta ja sen tuomasta lievästä tylsyydestä, pieni monimuotoisuus rungossa ei olisi pahasta.

Pirkan Cidre Brut on melko positiivinen tapaus, vaikka ranskalaissiiderinä se ei suinkaan ole kärkikastia. On hienoa, että Kesko on tuonut maanlaajuiseen jakeluun omalla merkillään oikean aidon siiderin – ehkäpä siideribuumi tosiaan on nurkan takana, kuten eräät ovat ounastelleet? Kyllä tätä kelpaa toistekin juoda.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 27/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,

Hecla Iron Ale

WP_20160826_006

Brooklyn Brewery, Yhdysvallat. Tumma ale, 3.4%. Pullo, 0.33l.

Ajatelkaas – tieto siitä, että tätä olutta ilmestyy ruokakauppoihin kantautui Ummikoille Vantaan Sanomien kautta! Tuo populistisen persulaisten pääkirjoitusten riivaama paikallislehti on yllättävän hyvin kartalla mitä tulee oluisiin, mikä on yllättävän ohella hauska homma. Yleensä vähintään semihyvään yltänyt Brooklyn on panimona sellainen, että kun uusi tuote ilmestyy kauppaan, pitää se testata, vaikka varsinaisia täysosumia panimolta ei toistaiseksi ole tullut vastaan.

Hecla, joka on saanut nimensä valimosta joka aikoinaan toimi samoissa tiloissa joissa Brooklyn nykyään valmistaa oluensa, on tyyliltään ”session dark ale”, eli toisin sanoen kevyt tumma. Ummikot arvuuttelevat näin ennen maistamista että onko kyseessä ale-vastine esim. tummille ja kevyille tsekkilagereille vai köykäinen porterinkaltainen… ensiksimainittu voi olla ihan hyvä, jälkimmäinen ei niinkään.

Hecla vaahtoaa niukahkosti, ja vähä vaahto katoaa lasista nopeasti liki kokonaan, jättäen vain pientä röpelöä juoman reunoille ja epätasaista, ohutta jäännöstä juoman pinnalle. Väriltään olut on siirappimaisen, hyvin tumman punaruskeaa. Valoa vasten näkyy selkeästi punan sävyjä, ja vaikka tummuus alentaa näkyvyyttä vaikuttaa olut melko kirkkaalta. Kevyen oloinen olut, mutta sitähän Hecla ihan rehellisesti myöntääkin olevansa.

Tuoksu tuo enemmän mieleen lantratun porterin kuin itäeurooppalaisen tumman lagerin. Kevyessä muttei vetisessä tuoksussa on paahdettua mallasta, ohutta salmiakkisuutta ja jauhemaista rakeutta. Melko mitäänsanomaton tuoksu.

Maku on hyvin kevyt, jopa vetiseksi luonnehdittava. Tulee mieleen Velkon tumma johon on lisätty tujaus salmiakkia ja vastapainoksi poistettu kevyistä tsekkitummista usein löytyvää, tanakkuutta antavaa makeutta. Heclan maku alkaa ihan passelisti kevyellä tummuudella, mutta loppuu kuin seinään jo rungossa: ensin käypä jos nyt ei varsinaisen lupaava kevyen suolainen paahteisuus muuttuu taskulämpimäksi ja väljähtyneeksi, ja vielä rungon aikana maku häviää kokonaan jättäen jälkeen vain tunteen että suu on täynnä sylkeä. Jälkimausta on turha puhuakaan, lähinnä etäistä, nimetöntä tahmaisuutta jää hetkeksi kitalakeen.

Hecla on ikävä kyllä hyvin lähellä pohjanoteerausta. Kevyt, vetinen ja mauton Hecla ei ole ”session dark ale”, vaan ihan vaan erittäin köykäinen mukatumma olut. Ei jatkoon. Harmi sinänsä, sillä Brooklynin tyylikäs etiketti on saanut Heclan pullossa harvinaisen tyylikkäät värit.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 26/08/2016 Kategoria/t: Arviot, Uncategorized

 

Avainsanat: , ,

Smog Rocket

WP_20160820_007

Beavertown Brewery, Englanti. Savuporter, 5.4%. Tölkki, 0.33l.

Viron tuliaisia vieläkin, majavacityn savusumuraketti tarttui mukaan laivan myymälästä. Tämä olut on Ummikoille entuudestaan tuttu, ja edelliskerralla se todettiin todella hyväksi – silloin tosin oli jo alla varmaankin pitkälle kolmattakymmenettä olutta, mikä saattoi vaikuttaa asiaan. Ehkä. Ummikoiden tieteellisen tarkat makuaistit, jotka on kalibroitu tarkasti ja varmasti juuri oluiden maisteluun, eivät nimittäin ihan vähästä sekaisin mene. Toisin kuin päät.

Tyylilleen uskollisesti yönmusta Smog Rocket kaatuu hienolla kuvalla varustetusta tölkistä mukavan reilusti vaahdoten tummahkoa vaahtoa, jonka sävy tuo mieleen cappucinomoussen. Heti kaadon jälkeen vaahtokukka on usean sentin paksuinen, mutta kutistuu nopeasti muutaman millin paksuiseksi ja epätasaiseksi pysyväiseksi kerrokseksi.

Tuoksu on tumma, tuhti ja napakka. Se todellakin tuoksuu savusumulta, oikein kunnon savunkyllästämältä hernerokkasumulta. Savua, karrellepalaneisuutta, lämmintä autonkumia, vahvaa tummapaahtokahvia, ripaus mausteisuutta ja kevyitä colamaisia, tervaisia sävyjä. Oikein mukava joskin aavistuksen päällekäyvä tuoksu.

Suutuntuma on melko kevyt, eikä olut ole maultaan lainkaan niin tuhti kuin tuoksu. Savuisuus taipuu enemmän makeaan kuin paahtuneeseen tai palaneeseen päin, ja etenkin rungon vaihtuessa jälkimakuun tulee tuntuva makeuden piikki maussa. Smog Rocket ei myöskään maultaan ole yhtä tumman paahtunut kuin tuoksu; sen sijaan se tasapainottelee melko hyvin tahmean tervaisen makeuden ja aisoissa pysyvän paahtuneen tummuuden välillä. Hiukan valjun suutuntuman takia Smog Rocketista saa parin ensimmäisen kulauksen aikana sellaisen fiiliksen, että runko kaipaisi tuhtiutta, mutta nopeasti rungon maut kerrostuvat suuhun sen verran että Smog Rocket paljastuukin olevan juuri passelin tuhti sellaiseksi kevyemmän puoleiseksi savuporteriksi: tämän oluttyylin saralla Smog Rocket on nimittäin sitä helpoiten lähestyttävintä päätä. Pääosin Smog Rocket onkin oikein oiva savuporter, vaikka ei miksikään ikihitiksi nouse; rungossa voisi olla vähän lisää monipuolisuutta ja toisaalta jälkimaku voisi olla sekä pidempi että tuntuvampi, mutta kelpaa näinkin.

Aivan niin hyvä kuin muistelimme Smog Rocket ei ole, mutta eivät ne oluenkyllästämät makusensorit ihan väärässä myöskään olleet. Smog Rocket on kuin onkin hyvä savuporter, jos nyt ei kuitenkaan tyylinsä kirkkainta kärkeä.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 20/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , , ,

Bedarö Bitter

WP_20160813_001Nynäshamns Ångbryggeri, Ruotsi. Bitter, 4.5%. Pullo, 0.5l.

Ruotsin eläväinen pienpanimoskene on harmillisen aliedustettu etenkin Alkon valikoimissa, eikä ruotsalaisiin pienpanimo-oluisiin ihan joka päivä ravintoloissakaan törmää, ainakaan uusiin tuttavuuksiin. Siksi Ummikot paneutuvat tänään ruotsalaisen Nynäshamns Ångbryggerin bitteriin – ja myös koska bitter on oluttyylien aatelia.

Bedarön ulkonäkö on oikein passeli bitterille. Se kaatuu nätisti vaahdoten pintiin juuri oikean verran, eli niin että vaahto yltää hiukan lasin reunan yli muttei sentään lähde valtoimenaan valumaan kylkeä alas. Valkoinen, kermainen vaahto laskeutuu melko nopeasti tahmean ja hiivaisen oloiseksi, epätasaiseksi kerrokseksi oluen päälle, jättäen myös paksua ja kaunista pitsiä lasin reunoille. Väriltään olut on bitteriksi melko vaalea etenkin valoa vasten, mutta muuten värimaailma on hyvä: kevyen mahonkinen, punertava, pähkinäinen – sanalla sanoen, bittermäinen.

Tuoksu on melko kevyt, mutta siitä löytyy hiukan toffeemaista makeutta, puumaisen humalan katkeroa, kuivaa hiivaisuutta ja kevyttä hedelmäisyyttä. Keveydestään huolimatta tuoksu on oikein oiva, ja toisin kuin esim. monista suomalaisista bittereistä tästä löytyy sekä makeutta että kuivaa katkeroa, eikä vain jälkimmäistä.

Maussa ensimmäinen esiin astuva elementti on kuivan puumainen humalointi, joka ei kuitenkaan ole ylen katkeroista. Sen alta astuu nopeasti esiin makeaa, hiukan karamellimaista hedelmää, jonka ansiosta melko kevyessä rungossa on mukavaa pyöreyttä ja keveydestä huolimatta tarpeeksi täyteläistä makua. Kuten tuoksussakin, osaa Bedarö myös maussa ottaa mukaan aidon brittibitterin molemmat piirteet, toffeemaisen makeuden ja puumaisen kuivuuden. Makeudesta löytyy jopa pieniä viitteittä irlantilaistyyliseen red/ruby aleen, mikä ei ole ikinä huono juttu – siinä toinen kerrassaan mainio oluttyyli! Passelin vahvuisessa jälkimaussa jyllää hiivaisen puumainen humalan kuivuus: sen verran että tekee mieli ottaa seuraava kulaus olutta, muttei niin paljon että suu vallan kuivuisi.

No niin, omaan pesään pissimättä on pakko todeta että Nynäshamnetin Bedarö Bitter on melko yksiselitteisesti parempi kuin yksikään kotimainen bitteri, ja peittoaa myös useamman bitterien kotimaan, Englannin, tavanomaisemman yritelmän – esimerkiksi osan Shepherd Neamen/Whitstable Bayn moninaisista markettibittereistä! Ei tämä mikään ESB tai London Pride ole, mutta ehdottoman tutustumisen arvoinen bitter silti.

 
Jätä kommentti

Kirjoittanut : 13/08/2016 Kategoria/t: Arviot

 

Avainsanat: , , ,