Pyhäinpäivän maissa tapahtuu sellainen hassu tapahtuma, että tulee kuluneeksi jälleen uusi vuosi siitä kun Ummikot kovasti tahtoivat, oikein niin paljon että molemmat totesivat ”tahdon!”. Jotenkin oudosti vuosi tulee täyteen joka vuosi samana päivänä, ja Ummikot ovat ottaneet hassuksi pieneksi tavaksi käydä Turussa silloin. Ja kuten eräskin itäsuomalainen rocklaulaja julisti, ”eihän tätä kestä selvin päin” – eli Ummikot joivat muutaman oluen.
Sen tarkempaa baarikuvausta ei tällä kertaa tule sillä paikat olivat hyvin pitkälti samoja kuin viime kerralla. Panimoravintola Koulussa ei viime vuonna tullut käytyä, joten siitä muutama sananen: Nimensä mukaan vanhaan kouluun perustettu panimoravintola on erinomaisen viihtyisä, ja kuten Vanha Pankki sekä Uusi Apteekki, voi Koulussa aistia rakennuksen menneisyyden samalla kun se on ravintolanakin oikein toimiva.
Koulusta puheen ollen, aloitetaan ko. panimon tuotteilla:
Koulun Vehnä oli vehnäolueksi aavistuksen tumma, etenkin kun sitä ei dunkelweizeninä mainostettu. Tuoksussa lievää metallisuutta muuten aidon vehnäoluen miellyttävän kermaisan banaanisen tuoksun päällä. Maussa tujaus lagermaisuutta, mutta pääosin vehnäistä makeutta. Maistamiemme kotimaisten vehnäoluiden ehdotonta kärkeä, ja ehkä paras ns. perinteinen vehnäolut. Erittäin hyvä, muttei kuitenkaan ihan mainion veroinen juoma.
Oktober-oktoberfestolut oli väriltään punertavan leipäisän tumma. Todella kevyt tuoksu, jossa kevyttä hapokasta leipäisyyttä, vähän pähkinää sekä vähän makeutta. Maku jokseenkin parempi peruslager, myös siinä kevyttä leipäisyyttä ja pähkinäisyyttä. Ei tehnyt suurta vaikutusta.
Tumma, suodattamaton lagerolut Maisteri oli tumma, kuten tyylikin sanoo. Tuoksu oli ikävän ohut, jossa hiukan palanutta pähkinää, multaa ja kompostia sekä sivulla pientä saippuamaisuutta. Vaahto oli mukavan kevyt. Maku oli luokkaa hyvä peruslager, tumma sellainen; pientä luonnetta antoi maussa ollut ripaus pähkinää. Ihan OK, muttei sen parempi.
”Ihan OK” ei ole luonnehdinta joka sopi Koulun Kuivalle Omenasiiderille: Nyt löytyi yksi lisä harvalukuiseen oikeasti hyvien suomalaissiiderien listaan! Siideri tuoksui kerrassaan kauniille, tuoden vahvasti mieleen uuniomenajäätelön: Vaniljaisen makea, reilun omenainen. Maku oli laihempi ja itse asiassa siiderin suurin vika olikin lievä ohuus. Muuten maku oli paljon makea ja vähän hapan, eli varsinaisen kuiva-kuivasta siideristä ei ollut kyse, mutta esanssinen se ei myöskään ollut ja ohuutta lukuunottamatta makunystyröitä miellyttävä. Kansainvälisesti ei voi kilpailla parhaimpien kanssa, mutta kotimaisella tasolla jopa parhaimpia mitä olemme maistaneet.
Turun reissu ilman Cosmic Comic Cafeta ei ole Turun reissu, joten toki käväisimme sielläkin. Alkuun tuoppeihin kaatui pari eri tavalla tuhtia, mutta yhtä kaikki tuhtia olutta: Ballast Pointin Dorado double IPA sekä markettibittereistään kenties Suomessa tunnetuimman Shepherd Neamen Double Stout.
Yönmustan Double Stoutin tuoksu oli upean pehmeän samettinen tummuudessaan. Maku hivenen jyrkempi, mutta vain hivenen: Pehmeä sekin oli, ja myös täyteläinen, paahteinen sekä kahvinen. Myös ripaus suklaata oli löydettävissä sekä tuoksusta että mausta. Ballast Pointin Dorado oli ennakkoon aavistuksen pelottava juoma tuhteine 10% volyymiprosentteineen, mutta vahvuuttaan helpompi tapaus oli kyseessä: upea tuoksu tässäkin, makean mandariininen ja mehuisan sitruksinen, ei lainkaan jyrkkä tahi sukkamehuinen. Maultaan makeanhappaman sitruksinen, kuin appelsiini jossa on paljon röpelöä pinnassa. Vahvuudestaan huolimatta loistavan tasapainoinen tapaus, ja hämäävän kevyt muuten paitsi jälkimaussa, jossa alkoholinen polttelu nousee esiin. Molemmat todellisia nappivalintoja!
Kakkoskierroksella toiseen tuoppiin kaatui hanasta Porin Beer Huntersin Mufloni Saison De Randonneuria, sitä vahvempaa kuusi ja puolivolttista. Tuoksultaan kermaisan banaaninen olut jossa kivan raikas yrttitwist, eli selkeä saisoni. Maun runko oli ensialkuun jyrkän yrttinen, mutta tasoittui nopeasti kermaisan pehmeyden noustessa esiin. Alkuun hiukan epämiellyttäväkin tymäkkyydessään, mutta nopeasti De Randonneur paljasti todellisen luonteensa, korkealuokkaisen raikas ja virkistävä laatusaison. Kaverituoppiin kaatui positiivista pöhinää herättäneen Virolaisen Pohjalan Must Kuld-porteri: Tuoksultaan päällisin puolin rakeinen mutta tarkemmin tuoksutellessa kauniin pehmeä, paahteinen, kahvinen ja kevyen makea. Maultaan musta kulta oli suorastaan ihanan pehmeä, suolaisenmakean salmiakkinen, paahteinen muttei ylen kahvinen. Ei missään nimessä ylihelppo porter, mutta todella nautittavan juotava ja mainio olut, jonka kruunasi pehmeä jälkimaku jossa kahvisuuskin vahvistui. Taas kerran melko nappiin osuneita valintoja!
Käväisimme myös Teerenpelissä pariin otteeseen lounastamassa, ja skruudauksen ohella maistui totta kai ölbä eli bisse eli olut.
Teerenpelin omaa tuotantoa oleva Julma Juho-savuporter oli väriltään musta, kuinkas muutenkaan. Tuoksussa savua oli niukalti mutta oli silti, muuten tuoksu oli rakeinen, paahdetun tumma ja salmiakkisen suolainen. Maussa savua ja tervaa oli onneksi enemmän muuten melko pehmeän ja suolaisen, hyvin suunmukaisen maun päällä. Oikein hyvä olut, mutta kärsi siltikin siitä tietystä luonteen heikkoudesta mistä aika moni Teerenpelin olut kärsii. Savuisuudesta huolimatta savuporteriksi piirun verran köykäinen ehkä, mutta porterien asteikolla yleensä ihan hyvä.
Teerenpelin omaa ESB:tä Hippaheikkiä tuli lounaan yhteydessä testattua uudemman kerran, ja samalla olut tuli todettua aiempaa luonnehdintaa paremmaksi: Ei kovin erikoinen olut tyylissään, mutta silti ehdottomasti kärkipään kotimaisia bittereitä ja etenkin toastin kanssa mainio ruokajuoma.
Myös Teerenpelissä tuli otettua tuntumaa Pohjalan tuotteisiin, ja hyvä linja jatkui. Ruisolut Rukkirääk sekä session IPA Uus Maailm tällä kertaa, ja Pohjala vakuuttaa yhä edelleen. Rukkirääk oli tosiaan rukiisen leipäinen ja pähkinäinen tuoksultaan, ja maussa oli mukavaa kevytportermaista tummuutta ja paahtunutta pähkinää: Oikein mainio nautiskeluolut jossa oli omaa luonnetta muttei erikoisuudentavoitteluun asti. Uus Maailm oli tyyliltään melko pitkälti perus-IPA, mutta juotavuudeltaan luokkaa erinomainen: tuoksu mandariininen ja makeansitruksinen sekä hedelmäinen, maku samaa linja jossa karvaanpuoleista mandariinia eli samalla mehuisa ja karvas. Kolmesta maistetusta Pohjalasta kaikki kolme olivat nappiosumia, joten kiinnostus panimoa kohtaan kasvoi kertaheitolla isoksi.
Old Bankissakin kävimme:
Kuukauden real alena hanassa oli jo entuudestaan tuttua Thornbridgen Jaipuria, pullosta melko mainio IPA. Real alena se paljasti aivan eri puolia itsestään: Todella, ja siis TODELLA pehmeä suutuntuma. Sekä tuoksussa että maussa oli orgaanista happamuutta ja kevyttä yrttisyyttä, jotka toivat makuun saison- tai farmhouse alemaisia piirteitä. Real alena Jaipur oli ylikypsän inhottava – muttei huonolla tavalla. Haastava ainakin, mutta mielenkiintoinen näkökulma tuttuun olueeseen.
Tanskalaisen Ugly Duckin Miami Viceä oli maistettava jo nimen perusteella. Pale aleksi tituleerattu melko tumma olut omasi hiukan brown alemaista pähkinäisyyttä tuoksussa, jonka päällä oli vaalean jenkkialen sukkamehumaista humalointia. Sama meininki jatkui maussa, joka oli ehkä lievän rankka mutta ihan menevä kuitenkin.
Laitilan Wasaborg-savuvehnäolut lienee parhaita maistamiamme panimon oluita. Multaisen punertavantumman oluen tuoksu oli loistava yhdistelmä savua ja dunkelweizenin mustelmilla olevaa banaania: Hienon savun alla selkeää kermabanaania. Makukin oli todella tervaisan savuinen, ja savun alta löytyi helposti tumman vehnäoluen ylikypsää, mädän makeaa banaania. Kyllä kelpasi hörpyytellä!
Viime vuonna eksyimme Mallaskukkoon lähinnä vahingossa, mutta tänä vuonna suuntasimme sinne ihan tarkoituksella koska Ummikko N oli kaivellut esiin sellaisen tiedonjyvän että paikalla oli tarjolla kattava lista tanskalaista pienpanimo-olutta. Lista oli tosiaankin kattava eikä siitä ehtinyt raapaista kuin ihan vähän pinnasta, mutta pientä tuntumaa ehti kuitenkin saada:
Amagerin Wrath oli tyyliltään marjainen saison, mikä kuvaa olutta ihan hyvin. Tuoksussa oli saisonmaista heinää ja happamanmakeaa pihlajanmarjaisuutta joka tökki aluksi mutta nopeasti siihen tottui ja jopa tykästyi. Maku oli melko karvas pihlajanmarjaisella tai karpalomaisella tavalla, ja melko kuiva. Makeutta maussa ei ollut juuri lain, ja maku olikin kuin vähän liian vahvaa, sokeroimatonta marjamehua. Meidän pirtaamme aavistuksen liian hapan ja karvas, mutta paha tätä silti oli mennä huonoksi haukkumaan!
Syndikatet-panimon jouluisa porter Synderen tuoksui jouluisasti maustekakulle ja lakritsille: Yli- ja ällömakea mutta ihan kiva tuoksu. Tuoksussa oli myös aistittavissa taateli- ja hedelmäkakkumaisuutta, eli melko kakkumainen porter oli kyseessä. Vahvaan tuoksuun verrattuna maku oli kesyhkö, mikä olikin ehkä ihan hyvä. Runko oli rapsakan paahteinen jossa mausteisuus oli maustetta, ei pääasiaa. Miedohkossa jälkimaussa suolainen lakritsa korostui. Hyökkäävää tuoksuaan helpompi seurusteluolut.
Amagerin vänskästi nimetty Wookiee IPA oli nimeään hiukan tylsempi tapaus. Eikä liittynyt Star Warsiin mitenkään. Tuoksultaan appelsiinimainen, sitruksinen, hedelmäinen mutta humalarikas, kevyt mutta silti mehevä. Maku oli aavistuksen karvaampi mutta silti raikas, ei erityisen mehuisa muttei erityisen humalanhapankaan. Kohtuuhelposti nautittava, melko hyvä perus-IPA.
Midtfyns Bryghusetin Chili Klaus Ghost oli listan kuvauksen mukaan belgityylinen olut… siitä emme sano juuta taikka jaata, sillä lähinnä se oli aivan hemmetin poltteleva olut. Kauniin meripihkainen väri ja yliturpean makean hedelmäinen tuoksu piilottivat sisälleen varsinaisen pedon. Tuoksussa oli toki aavistus chiliä, muttei erityisen tulisena. Maku alkoi kevyen hedelmäisenä, mutta nopeasti chilimäinen terä nousi… ja nousi… ja nousi nousemistaan. Polttelu alkoi miellyttävän mietona, mutta kasvoi kasvamistaan sitä myöten kun tuoppi hupeni hupenemistaan. Tyylikkään kauhea olut oli todellakin polttelevan tulinen kokemus, ja se muisto siitä jäi päällimmäisenä mieleen vaikka alla oli ihan toimivaa hedelmäisyyttäkin. Ei välttämättä olut jota ikinä enää haluaisi juoda, mutta hauska kokemus joka tapauksessa.
Turun reissuillamme käymme aina Pippurimyllyssä syömässä. Näin myös tällä kertaa. Ruuan jälkeen käväisimme yksillä alakerran Hugo-ravintolassa, missä päätimme jakaa kahteen pekkaan reilunkokoisen pullon Brooklynin Sorachi Ace-saisonia. Kaataessa lasiin muodostui nätti vaahto perusalemaisen värisen oluen päälle. Tuoksussa oli tuntuvaa ruohoista yrttisyyttä ja yhtä tuntuvaa humalan karvautta, mutta kuitenkin enemmän ensiksimainittua. Maussa oli reilusti kylmää terää ja kallioisen havuista, tyrnimarjaista humalaa. Marjaisa, melko hapan saison, eikä ihan meidän makuumme.
Toinen Turun reissun mainstay Pippurimyllyn ohella on aina yhtä loistava Uusi Apteekki – miellyttävä miljöö ja parempi juomavalikoima tekevät siitä yhden ehdottomista suosikeistamme. Ja tälläkin kertaa siellä hujahti kurkusta alas useampi tuopponen.
Perry’s-siiderivalmistaja jäi mieleemme S-Ryhmän viimevuotisen siiderifestivaalin myötä, sillä heidän Perry’s Puffin -siiderinsä oli senkertaisen valikoiman selkeästi paras siideri ja etikettikin oli harvinaisen tyylikäs. Ikävä kyllä Perry’s Premium Vintage Cider ei yltänyt samalle tasolle. Tuoksu oli jykevä, melkeinpä konsentraattimaisen vahva mutta silti aidon vahamainen, ei esanssinen tai keinotekoinen. Siideri oli melko hapoton, makeahko, ei ylen vaativa muttei limusiiderimäinenkään. Vähähappoisuus teki siideristä vaativamman kuin se muuten olisi ollut, muuten siideri oli lähinnä perushyvä, aidon omenainen puolikuivaan kallistuva brittisiideri – ei todellakaan mikään kärkikastin siideri jos nyt ei myöskään häntäjoukkoja. Jälkimaku oli todella kuiva, jopa ikenet vetäytyy -asteen kuiva.
Thornbridgen Bamberg ei esikuvaansa häpeillyt paljastaa: savuoluthan tämä on, ja arvatkaapa minkälaista savua? Juuri niin. Tyyliin ja nimeen nähden tuoksu oli iso pettymys, lähinnä tumman lagerin tuoksua tässä oli. Savua tuoksusta löytyi vain kevyesti. Makukaan ei mikään savupommi ollut, mutta kyllä sitä Bamberg-savuisuutta sieltä aisti imelänmakean maltaan päällä. Kehno Schlenkerlakorvike. Sinänsä ei huono vaikka lievän ällöttävä mutta kamoon hei – jos yrittää matkia parhaista parasta, ei tämmöinen kohtalaisen köpö olut riitä.
Islantilaiselta Einstökiltä maistoimme paria olutta: Icelandic White Ale sekä Icelandic Toasted Porter, joista ensiksimainittu oli pettymys ja toinen varovaisen positiivinen kokemus. Vehnäolut White Ale oli tuoksultaan laihan korianterinen; aivan liian ohut tuoksu toi mieleen Suomenlinnan Panimon köykäisen Piper Witin. Maku jatkoi samaa vaatimatonta linjaa, tuoden mieleen lantratun Hoegaardenin. Todellakin osastoa MEH! Onneksi Toasted Porter petrasi, vaikka tuoksu olikin tylsän lakritsinen perusporter josta oli vaikea löytää mitään omaa. Maku onneksi oli kohtalaisen hyvä, savuun vivahtava perusporter josta löytyi melko vahvasti myös lakua. Ei Toasted Porterkaan mikään taivaat avautuu ja enkelikuorot laulavat -tason ilmestys ollut, mutta täysin hyvä perusporter, jonka ansiosta Einstökiä voisi kuvitella testaavansa toistekin.
BrewDogiakin tuli testattua kaksin kappalein: Bourbon Baby ja Hello My Name Is Little Ingrid. Skottiale Bourbon Baby oli tuoksultaan makean bourbonmainen ja melko tumma, ja toi melko vahvasti mieleen juurikin Jack Danielsin kaltaisen selkeän makean ja kevyen bourbonin. Maku oli mämmimäisen makea sekä tervamaisen pehmeä, ja aika hyvä – eikä BrewDogmaisella turhalla humaloinnilla pilattu. Session-IPA Little Ingrid oli taas sitä ihteään: otettiin BrewDogia, saatiin BrewDogia. Tuoksu oli ihan sataprosenttisesti tuttua humala-BrewDogia, mistä ainesosana käytettyä lakkaa ei tahtonut löytää. Maku samaa BrewDog-sarjaa: BrewDog-humalointia jossa ripaus marjaisuutta. Tylsä muttei huono perus-BrewDog.
Illan viimeisellä tuopposella, juuri pilkun maissa, tuli pysyttyä tuhdilla linjalla: Beavertownin savuporter Smog Rocket. Tuoksu oli mukavan pehmeän paahtunut, muttei erityisen savuinen. Savuporterilta odottaisi enemmän savua koska… no, muuten vaan. Maultaankaan olut ei ollut erityisen savuinen, mutta kylläkin erinomaisen pehmeä, samettisen tumma ja sanalla sanoen smooth; tumman suklainen jälkimaku kruunasi kauniin sulavan maun. Savuisuuden puute ei suuremmin haitannut kun olut oli muuten niin hyvä!
Hotellihuoneessa nautittuja olusia:
Stadin Panimon American Black Lageria oli testattava koska heidän American Lagerinsa on niin upea. Tämä mustan värinen ja tuoksultaan runsaasti humaloitu mutta silti kermaisen täyteläinen olut jolla oli kauniin tiivis, saippuamainenkin ja pitkäkestoinen vaahto ei kuitenkaan ihan samalle tasolle yltänyt. Tuoksussa oli myös lievää kirpeää marjaisuutta (esim. aroniamarjaa), ja tämä jatkui makuunkin. Vaikkei tosiaan American Lagerin tasolle yltänyt oli musta serkku kuitenkin erittäin pätevä olut, jossa humalaisuuten yhdistyi terävän paahteinen maku joka oli samalla täyteläisen kermainen että erittäin kuiva.
Etiketin perusteella nappasimme hotellihuoneeseen pullon Inveralmondin Blackfriar-scottish alea. Väriltään skottiale oli pähkinäpuisen tumma, ja tuoksu oli oikeastaan aika perusbittermäinen makeudessaan. Ei paha, ei erikoinen, ja aavistuksen ällömakea. Ällömakeutta löytyi maustakin, kuten myös melko runsaasti pähkinää. Ällömakeassa oli tahmean siirappinen juonne. Alkoholikin maistui kohtalaisen selvästi. Melko bittermäinen maku, ja kyllä tämä Trooperinkin kaltaiselle perusbitterille häviää piirun verran. Ei kuitenkaan mikään toivoton olut.
OLUT.BLOG 